Pitkän mietinnän tuloksena päätimme mennä uudelleen Tihemetsään.
Aamun ensimmäiset kuskit jälleen varikolla ja ei ollut ruuhkaa radallakaan. Tosin suuntasin treeniradalle käymään läpi jälleen edellisen kerran linjoja ja oppeja.
Rata oli paljon ajetumpi kuin viimeksi, mutta syvät märkään keliin ajetut kuivuneet urat olivat möyhiintyneet siedettäviksi ja ajolinjoista päätellen astetta nopeammat kuskit olleet asialla. No sehän sopi ja ei muuta kun soraa torvelle. Vauhti alkoi kasvamaan jo niin, etten meinannut enää mahtua radalle aina. Siis porrashyppyrin jälkeen oli niin pian mutka, että paristi meinasin mennä vallista ulos. No ei siinä vahinkoa tulisi onneksi, mutta ajatus olisi kuitenkin pysyä radalla. Suikka toimi kuin enkeli.
Tuntui, että mitä kovempaa sillä ajoi sitä paremmin alusta toimi. En osannut haluta muuttaa siinä mitään, se toimi hienosti. Kertakaikkiaan. Suurin ilo ajamiseen tuli ehkä suoraan siitä, miten hyvin mopo toimi. Päivä lämpeni nopeasti ja väilllä oli pakko huilia varjossa ja muistaa juoda. 
Tänään otin vain lyhyitä muutaman kierroksen settejä ja yritin ylläpitää vauhtia. Yksin ajelin kuitenkin siellä niin sillai järkevästi jos nyt voi niin sanoa. Vajaan parin tunnin päästä alkoi väsy painamaan kun alkoi ajolinjat levenemään ja keskittyminen selkeästi lipsui joten totesin, että on aika lähteä. Olin tyytyväinen itseeni ja mopoon. Voiko enempää nyt vaatia? Onneksi kukaan ei ollut kellon kanssa radan vieressä todistamassa, että ei aina käy käsi kädessä tunne ja vauhti. Se oli vain mun ja suikan välinen juttu...
-Esmeralda-
