Elämää spoorissa.

Kelit on niin jäisiä, että hevostelu on ihan silkkaa ajanhukkaa köpötellä ja lipsutella jäisillä teillä tai nököttää muutamankymmenen metrin pituista hiekalle sulanutta suoraa edestakaisin.
Niimpä pakkasin kimpsut ja kampsut ja suuntasin Jämsään reenaamaan. Kotopolku on karanteenissa, jos haluan kisat ajaa siellä parin viikon päästä. Katsotaan... optio ainakin säilytetty.
Perhe Kinnunen oli jo pihalla odottamassa ajovaatteet päällä kun saavuin. 😀 Pikainen pukeutuminen ja ei muuta kun metsään mars. Olihan se taas jotenkin niin hankalaa. Olen yrittänyt säätää (loputon suo) sitä kotispooriin mieleiseksi - tosin se oli kuin rautatie. Täällä oli paljon enemmän patteja ja kaikkea niin siitä pukittelusta ei meinanannut tulla loppua millään. Markon perässä yritin pysyä ja pysyinkin - välimatka vaan kasvoi 😅 Minna tuli viimeisenä ja varmisti, että olimme päässeet perille. Varikolla siinä sitten säätelein ja ihmettelin ja takaisin spooriin. Itseasiassa ero oli merkittävä. Nyt taisin löytää paremman balanssin ja taisi vauhtiakin tulla lisää.
Iltapäivästä aurinko oli pehmittänyt spoorin niin, että iski kaatumatauti itse kuhunkin. Muutaman kerran jalka upposi ja jäi jonnekkin joten kylkimyyryähän siinä taas mentiin. Kotarin sivutuulen ohjaimet kerää kivasti lumet sisään, joten siinä sitten posket täynnä lunta päätimme päättää päivän ajot. Ajoa tuli reilu 50km ja 2,5h.

Iltasella piipahdettin Mamilla kylässä ja hain minun pystin vihdoin kotiin. Reilun vuoden matkannut ympäriinsä milloin kenenkin matkassa.. Endurosprint Eestinmestaruus 2017. Massu täynnä pannukakkua valmistautumaan seuraavaan päivään. Kiitos Mami.

Aamusta ajot jatkui, kunhan Marko ensin huolsi vähän prinsessan pyörää. Huomasin, että ketjuohjuri oli vääntynyt ja kuluttanut näköjään rattaan kyljenkin jo ja ketjulukko oli ihan hilkulla poikki. Olisi saattanut seitinohuesti harmittaa työntää sitä sieltä metsästä kun vitjat roikkuisi pitkin kuusen oksia. Onneksi oli varaosa mukana ja mekaanikko talonpuolesta. Sain nuhtelut löysistä pinnoista takavanteessa (kiristi ne samalla) ja nyt kun mopo oli huipputikissä suuntasimme Minnan kanssa kahdestaan seuraavaan kohteeseen.
Aika vähän eilinen päivä tuntui paikoissa, ehkä hiukan "hitaalla", mutta ensimmäisen kierroksen ajelin siirtymävauhtia herätelläkseni itseni. Hankalalta tuntui, mutta kun seuraavalle lähdin ajamaan sitten sitä omaa vauhtia niin yhtäkkiä se olikin helpompaa. Oikeastaan sain aika hyvä "tatsin" ajoon ja oli rentoa. Välillä kuivaa paitaa päälle ja takaisin metsään. Viimeinen kierros painoi jo hiukan ja pätkittiin sitä pikaisiin lepohetkiin kun piti laseja pyyhkiä vähänväliä auki. Oli alkanut tihuttamaan.

Tämä oli viimeiseltä kierrokselta otettu kuva, kyltti julistaa: melkein perillä. Päivän edetessä alkoi nämäkin spoorit pehmenemään, ja johan se alkoi takkikin olemaan aika tyhjä. 3,5h ja reilu 65km ajoa. Ajoitus oli briljantti, kun kävimme syömässä niin sitten satoi jo ihan kunnolla.

Hyvä fiilis kaikenkaikkiaan ja aika luottavaisena ajoon tällä hetkellä. Ei mitään rinta kaarella vastatuuleen henkselit paukkuen vaan ajo kulkee kivan rennosti ilman erimielisyyksiä pyörän kanssa ja rytmi löytynyt ajamiseen. Noin niinkuin 90%:sti. Jos ei niitä tilanteita tule niin sitten ei yritä tarpeeksi... Seuraavana vuorossa ensiviikonloppuna Finlandia Enduro. 35km pitkä reitti 3 kierrosta.

Ehkä se Päijänteen ympäriajoon osallistumien voisi tulla kyseeseen kuitenkin. Kun vain löytäisi huollon jostain 😅 Kaikilla jotakin menoa tai sitten menossa jo jonkun huoltoon.

Noh, Minna sanoisi tähän: Asioilla on tapana järjestyä. Kiitos taas kaikesta 💕 nimimerkillä: oma huone yläkerrassa.

-Esmeralda-

Perttulan pöräys 16.2 2019 - KTM challenge sekä Naisten cup.

Ajattelin jo, että tein vähän liian raskaan viikon alle kun oli parit ajokerrat, tanssitunnit ja ratsastukset ja taisin käydä kerran lenkilläkin. Yllättävää kyllä jaksoin ajaa oikein hyvin.
Muutenhan tästä kisasta ei juurikaan jäänyt kerrottavaa, ihan oma moka.
Ensimmäinen ihan reittikilpailu endurossa piiiitkästä aikaa. Nykyään tuppaavat olemaan vallan sprinttejä kaikki. Jokatapauksessa reilu 40km kierros ja kertaalleen se ajettiin.

Viikolla olin torstaina menossa vielä pikaisesti testaamaan ja etujarrupalat olikin aivan pellillä. Kuumeisesti siinä etsin lähtiessä jostain jotain paloja. Antin aarteista (lue: tonnin painava työkalupakki - sellainen sininen metallinen, joka oli -80 luvulla joka bensalenkkarilla) löytyi yhdet käytetyt palat ja eikun kiinni ja ajmaan. Vähän oli jarrut kateissa, mutta ajattelin sen menevän ohi kunhan asettuu vanhaan levyyn ajetut palat. Legendaarinen viimeinen ajatus...

Lauantain keli oli aivan helmi, aurinko paistoi täydeltä terältä ja ihan pikku pakkanen.
Ensimmäinen upotuspaikka oli siirtymällä ihan alkuunsa heti. Pikkiriikkisen sillan takana maasto oli moottoria myöden kynnetty mudalle. Aiemmin lähteneitä nostelivat sieltä ylös ja auttoivat matkaan. Jonotin vuoroani kurakylpyyn kiltisti ja kiitin kun nostivat ylös sieltä. Hetken mietin, että huhheijjaa saattaapi tulla kostea reissu. Tavallaan juu, mutta lopunviimeksi se ei ollut se päälimmäinen ajatus ollenkaan. Minulla ei näköjään ollut etujarruja juurikaan. Parista mutkasta meinasin mennä iloisesti kaseikkoon jo siirtymällä ja ei auttanut vaikka kuinka laahasin jarruja. Niitä ei vain tullut.

Ensimmäisellä pätkällä sitten meinasin ajaa kalliomäeltä huolella metsikköön. Tuli mutka oikealle kallion laelta alamäkeen. Puristin jarrua minkä ikinä pystyin, mutta tunne oli sama kuin olisi saippuapalat ollut jarrupalojen tilalla. Aivan liikaa oli vauhtia vielä ja sisämutkassa oikealla oli puu joten en voinut sinne kallistaa. Vasemalle aukesi komeat maisemat alas menevään rotkoon. Väkisin yritin kääntää oikealle mutta kallion päällä spoori lähes puuttui joten ei onnistunut. Senverran suunta muuttui, että päädyin vasemmalle kyljelleni rinteeseen kypärä topografisesti alimpana ja renkaat taivasta kohti kurkottaen. Teki mieli parkaista paha sana niin, että männynlatvat taipuisi.
Monen monta kuskia meni ohi siinä kun punnersin kapinetta ylös. Ai paljonko tempaisen maasta suorille käsille? Noin sata kiloa näköjään.
Vihdoin viimein pääsin jatkamaan rallia, mutta seitinohuesti harmitti. Jos olisin ajanut alas kalliolta en tiedä olisinko ihmisten ilmoilla vieläkään. Yritin kiiruhtaa minkä pystyin ja muistaa samalla, ettei jarruja ollut. Pätkä oli pitkä ja reitti oli välillä aika uimakelpoista, mutta pohjat piti kuitenkin.
Takajarrulla yritin jarrutella, mutta sen pysäytys teho on onneton joten ei auttanut kun nostella kaasua ennen mutkaa ajoissa. Silti olin joka pätkällä nurin monta kertaa kun ei vain kertakaikkiaan oltu samaa mieltä asioista.
Kakkonen oli ihan mukiinmenevä ja paremmassa kunnossa kun ensimmäinen pätkä. Onneksi Antti tuli sen jälkeen välihuoltoon ja sain vähän urheilujuomaa joten energiat riitti hyvin.
Viimeinen pätkä oli oikein makoisa. Vauhtia tuli jarruttomalle välillä vähän liikaakin joten tilanteita riitti siinäkin. Muutaman ohittelin siinä ja ajo kulki kivasti - sen mitä pystyssä pysyi. Yksi mäki oli niin hurjassa kunnossa, että siihen oli pakannut jono ja jonon hännillä odotin vuoroani kallioleikkauksen könyämiseen. Auttajia oli onneksi joten matka jatkui.

Kuva:Simo Kuuslampi

Kuva: Simo Kuuslampi

Välillä oli crossirataa ja ai että kun oli kivaa. Niin hauskaa, että kun se viimein kääntyi hyppyrin jälkeen vasemmalle jatkoin iloisesti suoraan kun takarengas lukossa mentiin jäisellä radalla. Oli jo niin koomista, että harmitus oli hellittänyt.
Pääasia, että huolimatta lukuisista kaatumisista ja kiikkumisista ja kerran halailin puutakin niin silti ehjin nahoin maaliin kummatkin. Sijoitus ei ollut mihin olin tähdännyt, mutta itseaiheutetuista teknisistä ongelmista johtuen olin silti kohtuu tyytyväinen. Naistencup luokan 6:s ja samalla tässä kilpailussa ratkottiin KTM 2019 challenge ja siinä tulin toiseksi. Palkinnoksi tuli myös uudet jarrupalat :) tosin taakse, mutta ironista silti..

Kunto kesti loistavasti ajaa vaikka oli sitä oheisjumppaa liiankin kanssa ja seuraavana päivänä jo spooriin, vaikka kello huuti yli sadan tunnin palatuimisaikaa vieläkin. Onneksi olkapää kesti päivän jumpat ja myös se alkaa olla näköjään valmis tulevaan kauteen!
-Esmeralda

2.2 2019 Snellman Motorsport stadionenduro.

No näin lähellä pitäsi kaikki kisat olla. Noin puolisen tuntia kotoa. Aika helmi.
Sen takia oltiinkin jo ihan ensimmäisten joukossa paikalla kun tottunut lähtemään siihen aikaan, että kukotkin putoaa unissaan orrelta kun auton laittaa käyntiin.
Hyvällä fiiliksellä odottelin, että pääsen radalle. Ennen lähtöä tulivat kysymään olinko nähnyt D luokan toista kuskia ja enpä voinut sanoa nähneeni. Näinollen luvassa hurjaa kilvanajoa sivupersoonani kera. Olin yksin. Ilmoittautuminen oli muutenkin sekava, koska en päässyt motin kautta ilmoittautumaan (eläköön motti!) niin tein sen sähköpostilla. Noh enivei, ajattelin nyt sitten ajella sellasta reipasta hyvää ja rentoa ajoa, hyvää treeniä. Formaatti oli stadionenduro, eli kello lähti käymään kun oma lähtöaika koitti. Lähdit sitten matkaan tai et. Ja se kävi koko ajan, vaikka kävisit huollossa tai pysähtyisit kierrosten välissä.

Kuvat kaikki Simo Kuuslampi

Reitti oli ihan sika kiva, välillä oli pätkiä aurattua crossirataa tai huoltotienpätkää. Ohitus paikkoja oli hyvin ja se oli kiva, pystyi ohittamaan ilman että könysi kenenkään renkaiden yli. Yhdelle annoin tietä spoorissa ja kerran jopa odottelin muutaman sekunnin kun takaa tuli joku toisen luokan kuski niin laskin auratulla tiellä ohi. Eipä minulla ihan hirveä kiire ollut kunhan maaliin pääsi niin voitto oli aika varma. Silti ajoin kaikki kierrokset putkeen ja yritin nyt ainakin ajaa sellaista reipasta kyytiä, mutta rentoa ajoa ilman yli yritystä. Kerran lipesi jalka sen jalkaspoorin ohi  sisämutkassa ja välittömästi valkoinen kurittaja otti omansa. En ihan mennyt nurin, mutta jalka upposi jonnekkin todella syvällle ja hetken kiikuin vaaka asennossa vaan sain kun sainkin pyörän takaisin pystyyn - ylämäkeen - . Vaatii vuoristo kirgiisin notkeutta ja perus joogan soturiasennon, sivuojennuksen ja puuasennon hallintaa ettei tule kuolleen miehen asentoa.

No tämä jäi ainoaksi  nojailuksi ja kaikenkaikkiaan päivä oli huikean kiva, vaikkei kisakaveria ollutkaan. Myös se, että vikan eli neljännen kierroksen jälkeen virtaa olisi ollut jatkaa vaikka kuinka kertonee vain sen, että kohtuu rennosti ajeltu. Kierrokset laskin teipin paloilla stongassa. Ei pysty muistamaan toisen jälkeen enää monennellako on. Nyt kun lähtösuoralla repäisi aina yhden pois niin pysyi kutakuinkin kartalla. Olisi voinut kyllä vielä pari ajaa. Oli se niin hieno reitti. Seuraavan viikonlopun kisat jääkin väliin kun yleensä ilmoittautuminen päättyy sunnuntaisin vaan tämä päättyikin jo lauantaina. Joten ehti sulkeutua jo...
-Esmeralda