III Pinteleen ajo 26.2 2011

Juupajaapa.. iltavuoroon taas mars. 

No, aamu hujahti siinä palloillessa Viimeinkin kellon tahmeat viisarit suostuivat etenemään aikaan, jossa voin kaivaa mopon autosta ja käydä katsastamassa sen. Istuinpa sitten siviilihousuilla vanhoihin kitkatahmoihin penkissä - voi pahus...   

Kummallisen neutraalilla tuulella olin, vaikka kaikki hälisi reitin pehmeydestä ja millaista jauholaaria se olikaan, niin ei se juurikaan herättänyt mitään ahdistusta eikä kyllä intoakaan. Vihdoin pääsin valumaan starttipaikalle ja unohdin siinä hötäkässä kitkapurkin varikolla. Sinne 200m:n päähän. Maken äiti lähti sitten kipittämään sinne, ja varikon kohdalla nostin sitten pyrstöäni niin, että sai suihkautettua liimaa jakkaraan ja matka jatkui.
Onneksi siirtymää oli ennen pätkän alkua ja pääsi lämpenemään. Olihan se pehmeää, mutta jostain syystä ajo tuntui kulkevan rennosti. 1MK meni jouhean reippaasti ja yllättävän rennosti. Kolmasti kallistin kintun varaan melkein nurin, kun jäi saapikas jonnekin hankeen jarruttamaan, mutta vauhtia yritin sitten kiriä vähän lisää kun kämmäilin. Mietin oikein kuinka jaksoinkin keskittyä erittäin hyvin ajamiseen ja pää oli muutenkin sopivan tyhjä häiritsevistä ajatuksista. Mieli tasaisena edelleen 2MK:lle. Alkoi aurattu peltopyöritys. Yritin riivata itseäni oikein vimmatusti kaasuttamaan aina kun vain vähänkin suoraa oli edessä ja ajo tuntui oikein tempaavan mukaansa. Välillä pohja tempasi mopon mukaansa. Siinä oli sellainen taktinen 10cm matto, joka nosti haastetta potenssiin sata. Innostuin vähän liikaakin ja välillä kun  pohja oli todella muhkuraista ja murkulaa oli riittävästi kerkesi vähän jännittämään miten käy. No pelto päättyi mutkan takana olevaan autoon ja lippusiimaan. Pari järkkäriäkin rekvisiittana siinä patsasteli. Täh? Olikos se jo maali? Reitti jatkui tien yli toiselle auraamattomalle muhjuiselle ja suratulle pellolle. Aprikoin siinä mielessäni, olinko siis jo maalissa vai vielä pätkällä? Jos ajaisin täysillä edelleenkin ja tämä olisikin se pitkä metsäsiirtymä olisin todennäköisesti kuollut saapuessani 3MK:n lähtöön. Rimpuilu väsyttää käsiä ja olisi viisasta hivenen levätä, mutta edelleen.... olinko siis pätkällä vai en?

 Yhdessä peltomutkassa olikin sitten meidän toinen luottokuvaaja: Jamo ja kuinka ollakaan juuri kohdalla mopo polvistui kuin kameli käskystä ja Jamo huutaa: Jaksaa loppuun asti! Täh? Mihin loppuun? No voi pyhä Sylvi ja muut fiksut naiset! Olin siis edelleen MK:lla. Olin hukannut tuossa vehtaamisessa varmasti aivan liian kauan ja ärsytyksellä ei ollut rajaa kun tulin tulin vihdoin OIKEALLE maali viivalle. Yleensä ne ovat lippusiima shikaaneja, jossa vauhti tapetaan ja et V-O-I tajuamatta että saavuit maaliin. Täällä suosittiin läpiajoportteja, hupsista vaan ja samaa soittoa pystyi kaahottamaan maalin läpi. Oli siellä valkeassa hangessa A4 valkea lappu, jossa luki tikkukirjaimin MAALI. Siellä vähän kauempana... Raivosta sihisten painoin 3MK:n lähtöön ja pätkästä ei mitään muistikuvia, paitsi, että ajo kulki. En kaatuillut ja ne pari, jotka sain kiinni antoivat tietä nätisti heti. Sekavassa mielentilassa ajelin maaliin -paitsi, että Maken piti muistuttaa, että todellakin ajaisin maaliin, kun meinasin jäädä suoraan varikolle. Ei löydy suomen eikä saamen sanakirjasta adjektiivia kuvaamaan tunnetta kun tuloksissa oli 2 sija, voittajalle hävinneenä KYMMENEN SEKUNTIA. Olin ajanut pohjat sekä 1 että 3 MK:lle ja tuo surullinen spekulointi ollakko vaiko eikö ollakko vei taatusti enemmän kuin 10s. Samperi, että harmitti aikuisten oikeesti! Äiti lohdutti, että Mietaakin aikanaan hävisi MM mitalin kahdella sadasosasekunnilla.... SILTI!!!! se sentään antoi kaikkensa, minäpä ajelin pätkällä safaria... että näin..."
-Esmeralda-

Kuva: Jake Monacosta