Pari kertaa Himoksella ajettu cross country on siis siirretty Morvan maastoihin, aika lähelle siihen kuitenkin. Kisapäivä sarasti vesisateessa ja matkalla mietiskelin minkälainen mutapaini siellä on odotettavissa."Koko lähdön järjestely oli hiukan sekavaa ja naiset oli sievästi laitettu viimeiseen riviin, (mistäköhän tulee sanonta: naiset ensin vaikka heikoille jäille?!) ja lähettäjällä oli 15 sek lappu vihdoin ylhäällä, tosin pyöräytti ympäri 5 sek puolelle tarkastaakseen kumpi puoli näkyi ja se hämäsi varmaan kaikki. Osa polki jo koneita käyntiin ja ensimmäiset liene jo matkassa kun 5 sek lappu oikeasti tuli esille. Lähettäjä parka pinkoi alta minkä kintuistaan ehti. Olihan meikäläisellä koneet tulilla jo, mutta en kiirehtinyt ensimmäiseen mutkaan, jossa olo jo ukkoja nutullaan kun sotatantereella konsanaan ja lisää punki joka puolelta. Puikkelehdin jostain ihme väleistä luikin kaatuneiden ohi -siis elävien kuitenkin- ja sain kohtalaisen lähdön. Lenkkiä ajettu varmaan puoliväliin kun meinasin vetää mutkasta pitkäksi ja lahjakkaasti. Jarrujalka kauhaisi tyhjää. Uudestaan ja uudestaan ja vielä kerran ennenkuin uskoin. MINULLA EI OLLUT ENÄÄN JARRUPOLJINTA!!!
Eihän siinä mitään, enää ajettavana 1h55min pattista nopeaa jouheaa maastoa ja pari kivikkoista metsää. Autossa olisi ollut varapoljin, mutta koska meillä ei ollut ketään huollossa vain bensat ja varalasit varikolla, niin en voinut ketään juoksuttaa.Kolme ikuisuuden kestävää kierrosta taistelin ja sitten menin huoltoon tankkaamaan ja yritin kaikin voimin kiskoa polkimen varren tynkää ulospäin, että osuisin edes jotenkin edes vähän siihen saappaan kulmalla, mutta ei.
Vaihtoehtoja kaksi: keskeyttää tai jatkaa matkaa ilman takajarrua. Siitä syntyi legendaarinen motto: näillä mennään. (ja näin jälkikäteen toinen hyvä: ei ikinä enää..) Ja takaisin radalle.
Ei muuten arvaakaan kuinka elintärkeä yksi vimmatun pieni kapistus, kuin takajarru, itseasiassa on. Sen käyttö on itsestään selvää kuin silmien räpyttely, kunnes huomaa, ettei voikaan räpytellä. Vauhti laski erittäin varmalle ennakoivalle tasolle ja kädet oli kovilla kun etujarrulla vallan vauhtia otin pois ja samalla yritin pitää paletin pystyssä, ettei etunen karkaa alta. Reitti oli sinällään hienoa ajettavaa ja kului yllättävän vähän lukuisasta kuskimäärästä huolimatta.
Neljännellä kierroksella alkoi A:n miehiä tulla takaa ja annoin vikkelästi tilaa missä vain pystyin. Joku tosikko alkoi takana pärräämään ja kiroilemaan, vaikka itseaisassa cc kisoissahan ei tarvitse tilaa erityisesti antaa, kuten endurossa. Toisaalta, jos joku on nopeampi niin turhaan sitä selän takana pitää, mutta että kiroilla suoraa huutoa siellä niin se oli vähän mautonta. Kaverin vauhti perustuikin enemmän luuloon kun faktaan ;) mutta olkoon...Yritin kehitellä semmoisen voimia säästävän ajotekniikan, ja siitä huolimatta viimeisellä kierroksella oli jo väsy puserossa... ja sen huomasi etenkin extreme meni joka kierroksella sujuvasti kun lasten leikki, mutta viimeisellä kerralla vähän takanen lipsahti ja piti ajolinjoja hakea uudestaan. Pari kertaa menin nurinkin sillä kiekalla, joista toisen semmoisella tajuttoman liukkaalla tienpätkällä, joka urautui ja meni renkaat eri uriin ja siitä lähdin kuin telkkä pöntöstä ja pää edellä - kuinkas muuten- taas kanveesiin. Vähän oli pönttö sekaisin kun siitä pystyyn kampesin ja onneksi maaliin ei ollut montaa kilometriä enään. Kaiken tämän huomioon ottaen, sijoitus oli enemmän kuin odotin, voitin daamiluokan likin kymmenen minuutin erolla. Reitti oli hieno ja olisi ollut mukava ajaa sitä niinkuin ajaisin omaa vauhtia - jarrullisella mopolla!
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun syöksyn pää edellä tuntemattomaan, ja vaikka se kova onkin niin niskat otti aika kipeää ja isä oli sitä mieltä, että niskatuki NYT, että voin vastaisuudessakin rohkeasti syöksyä haasteisiin =)"
-Esmeralda-
